Tämä ei liity mitenkään tarinaan, mutta ajattelin vain mainita, että nyt sain laitettua nuo aiemmin ilmestyneet osat noihin laatikkoihin. Ajattelin sen auttavan enemmän selaamista:) Mutta nyt, tarinaan.

Taas uusien lapsien innoittamina Gullik ja Annlisa päättivät vähän pelehtiä. Tai siis mitä haittaakaan siitä olisi, tohtorihan oli sanonut ettei Gullik enää voisi saada lapsia. Hän oli myös sanonut Gullikille kahden kesken, että jos Annlisa tulisi raskaaksi, lapsi ei olisi välttämättä hänen.

Muutaman päivän kuluttua aamulla Annlisa tunsi voimakasta pahoinvointia.

"Tällaista minulla on ollut viimeksi... viimeksi kun olin raskaana! Enhän minä voi olla! Tohtorihan sanoi niin! Ja kuulin myös miten hän sanoi että jos tulisin raskaaksi, lapsi olisi vain hyvin vähällä todennäköisyydellä Gullikin! Voi ei, nyt Gullik luulee että olen pettänyt häntä!" Annlisa ajatteli hätääntyneenä pahoinvointikohtauksen kourissa.

Pahaa-aavistamattomana vaimonsa ajatuksista Gullik opetti pihalla rakkainta poikaansa kävelemään. Mikael katsoi sivusta katkerana ajatellen:

"Ei isä minua vaivautunut opettamaan.. Ja hän oli silloin vielä paremmassa kunnossakin.. Tiedän, että isä rakastaa Santeria enemmän!"

Vaikka Mikael oli hyvin kateellinen pikkuveljelleen tämän saamasta huomiosta, hän rakasti poikaa syvästi. Hän leikki tämän kanssa ja toivoi, että Santeri olisi onnellisempi kuin hän.

Eräänä iltana Lehtoloiden pihaan saapui iso, nälkäinen koira. Annlisa huomasi koiran, ja hänen sydäntään kylmäsi. Eilen ollessaan torilla hän oli kuullut eräiden rouvien juttelevan juuri koirista, ja siitä, mitä ne olivat tehneet. Noin päivän kävelymatkan päästä Sumulaaksosta oli ollut äiti ja lapsi kävelyllä rannassa. Äiti oli mennyt juttelemaan ystävänsä kanssa jättäen vauvan nukkumaan. Monta jättikokoista, nälkäistä, metsässä elänyttä koiraa olivat saartaneet vauvan, ja melkein tappaneet sen nälässään. Mutta onneksi äidin ystävä oli ollut rohkea, ja mennyt häätämään koirat pois. Annlisaa pelotti, jos Sumulaaksossakin pitäisi alkaa pelätä koiria, ja siksi hän menikin kiireen vilkkaa hakemaan Gullikin, joka hääti koiran pois harjanvarrella uhaten. Vaikka vaara oli ohi, Annlisa ei pystynyt nukkumaan kunnolla heräten aina jokaiseen parkaisuun, minkä Taneli, Henrik tai Santeri vuoron perään huusivat.

Perheen hyvä ystävä, veljensä luonna asuva Jaana Hallavaara tuli usein hoitamaan lapsia, kun Annlisa ja Gullik pitivät lomaa. Eräänä päivänä Gullik mitteli Jaanaa katseellaan, ja sanoi:

- Jaana-kulta. Haluan sinun tietävän, että kun pojat tästä vähän kasvavat, olet aina tervetullut sukuumme!

- Voi, kiitos Gullik! Pidän tarjouksen ehdottomasti mielessä, Jaana sanoi iloisesti syleillen Santeria.

Yläkerrassa Annlisa kuunteli avoinaisesta ikkunasta kuuluvia puheita. "Miksi Gullikin nyt oikein pitää kiirehtiä avioitumisen kanssa? Minusta olisi parempi, jos lapset saisivat itse päättää kenen kanssa viettävät loppuelämänsä! Mutta minä taidan pitää suuni kiinni, sillä vauvakin on tulossa. Yritän salata asian Gullikilta niin pitkään kun on mahdollista. Käytän isompia vaatteita.." Annlisa ajatteli hajamielisesti katsoen välillä suurenevaa vatsaansa.

Lapsista vain Mikael oli kyllin suuri tajuamaan, että äiti odottaa lasta, eikä isä pidä siitä yhtään. Mikael myös tiesi, ettei äiti edes ollut kertonut Gullikille. Niinpä Mikael koitti olla avuksi mahdollisimman paljon äidilleen.

Ja Mikael olikin suuri apu. Hän leikki Tanelin ja Henrikin kanssa, syötti Tanelia, siivosi alakerrassa jottei Annlisa olisi liikaa Gullikin katseen alla ja Mikael ennen kaikkea tuki surullista äitiään, joka hetken aikaa jo ajatteli, pitäisikö heidän muuttaa. Mutta sitten hän muisti Sumulaakson ilkeämielisten hienostonaisten säälivät katseet näiden katsoessa yksin asuvaa Annlisaa. Annlisa päätti näyttää heille olevansa onnellinen neljän - siis kohta viiden - lapsen kanssa. Mutta Gullikille olisi kerrottava kohta.