Aamupäiväisen päätöksensä mukaisesti Annlisa päätti tunnustaa Gullikille.

- Voi rakas! Minä saan lapsen! Tai siis me saamme!

- MITÄ!? Annlisa, kuinka olet saattanut salata minulta tämän? Ja kuka edes on isä? En minä ainakaan, tohtori sanoi etten voi enää saada lapsia! SENKIN PETTURI!

- Vannon etten ole ikinä pettänyt sinua! Tämä lapsi on meidän, sinun ja minun! Tohtori varmaankin erehtyi! Anna anteeksi etten kertonut aiemmin!

- En edelleenkään usko, että lapsi olisi minun! Mutta voin antaa sinulle anteeksi.. yhdellä ehdolla. Suostut kaikkiin ehdotuksiini tänään.

- Aivan mitä vain, herra! Annlisa sanoi itkun tuhrimat kasvot sisäisestä tuskasta vääristyneinä. Mitä Gullik oikein keksisi?

- Ensin vähän suudellaan! No, tules tänne päin! Gullik sanoi irstaasti puristaen Annlisaa itseään vasten kivuliaasti.

- Gullik! Lopeta! Satutat minua ja lastamme!

- SINUN JA JONKUN MUUN MIEHEN LASTA! SE LAPSI EI OLE MINUN, EIKÄ TULE KOSKAAN OLEMAANKAAN!!!!!!!!!!

Annlisa juoksi pois Gullikin luota ajatellen, mitä hänen elämälleen oli yhtäkkiä oikein käynyt, kaikki näytti niin toivottomalta ja rumalta.

Gullikin pahaksi onneksi paikalle sattunut Mikael kasvoi teiniksi. Hän oli aina inhonnut isäänsä ja tapaa, jolla hän kohteli äitiään. Mutta aiemmin hän ei ollut puuttunut asiaan, sillä hän oli ollut heikko, ja isä olisi varmasti heittänyt hänet ulos. Mutta nyt asiat olivat toisin.

- SENKIN SIKA! MITEN KEHTAAT KOHDELLA ÄITIÄ NOIN! HÄN ON PARASTA, MITÄ SINULLE ON TAPAHTUNUT! Mikael huusi silmät leimuten, ja jatkoi hiljaa: - Et ole enää isäni. En enää ikinä puhu sinulle. Ja niine hyvineen Mikael lähti lohduttamaan itkuista äitiään jättäen pöllämystyneen Gullikin jälkeensä.

Vihan sokaisema Gullik mietti julmasti hymyillen, mitä Mikaelille tekisi. Hän tiesi, että hänen aikansa oli vähissä. Niinpä hän lähti vielä samana iltana kaupunkiin testamenttikirjoittajansa luo muuttamaan testamenttiaan.

Gullik ja Annlisa kuitenkin sopivat, sillä Annlisakin tiesi miehensä ajan olevan vähissä. Hän halusi, ettei häntä kaduttaisi sopimaton riita miehen kuoleman jälkeen, ja ennen kaikkea hän halusi tulla toimeen vielä Gullikin kuolemankin jälkeen. Annlisa tiesi, että Gullikilla olisi jossain kätkössä paljon rahaa, jonka hän voisi lapsineen periä.

Gullik käski Mikaelia käyttämään ryysyjä rahanpuute-tekosyyn varjolla sekä myös hoitamaan Henrikiä ja Tanelia. Viimeinen käsky oli helposti toteutettavissa, hän nimittäin rakasti lapsia, ja toivoi joskus itsekin olevansa suurperheen isä. Tosin ei sellainen isä kun Gullik.

Ja nyt onkin jo kaksosten vuoro kasvaa. Molemmat viettivät ikävän lapsuuden perheriitojen sekä salaisuuksien varjossa. Hyvä, kun Gullik joskus edes muisti Henrikin ja Tanelin olemassaolon!

"Voi sinua raukkaa. Synnyt aika sirpaleiseen perheeseen... Eikä sinulla edes ole isää! Tai siis onhan sinulla, mutta hän ei vaan halua olla isäsi.."

"Vaikka synnytkin tällaiseen perheeseen, voisit oikeasti tulla sieltä vatsasta pois! Olet ollut siellä paljon kauemmin kuin kukaan vieljistäsi! Olet niin painava, että selkäni on koko ajan kipeänä, enkä voi tehdä mitään minulle kuuluvia töitä!"

Annlisan pyyntöön vastattiin. Synnytys käynnistyi!

- Gullik! Tule! Minuun sattuu!

- Auu!!!!! Oletpa temperamenttinen! Annlisa huohotti tuskissaan.

- Kuule, se on sinulle ihan oikein! Mitäs makasit toisen kanssa! Gullik heitti taustalta ivalliseen sävyyn.

Synnytys kuitenkin lopulta päättyi, ja maailmassa oli taas yksi miespuolinen Lehtola enemmän.

- Voi, pieni Kaunoni! Olet nin kaunis! Annlisa leperteli kuopukselleen.

Gullik vaipui hetkeksi taas epätoivoon, hän oli jo ehtinyt toivoa, että se olisi tyttö, jonka voisi lykätä heti luostarin ovelle Annlisan ja luostarin sopimuksen mukaisesti. Mutta ei. Taas yksi poika!